"Heitä on ollut aina ja kaikkialla, kaikissa roduissa, kulttuureissa, yhteiskuntaluokissa ja kaikkien ammattien piirissä: narsisteja. Heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä ovat omanlaisensa, he tarvitsevat jatkuvaa ihailua ja huomiota, eivät koskaan häpeä tekojaan tai tunne empatiaa, mutta taitavat sosiaalisen käyttäytymisen koodit ja pystyvät näyttelemään uskottavasti tunteita."

Yllä oleva teksti on lainaus Gummeruksen 2010 julkaiseman kirjan Sata tapaa tappaa sielu - Narsismin uhrit kertovat -takakannesta. Vaikka blogaukseni ei narsismista ja sen uhreista kerrokaan, löysin esittelytekstistä oivan aasinsillan blogeja käsittelevään tekstiini. Blogithan nimittäin ovat oivallinen kasvualusta ainakin nimelliselle narsisimille. Sellaiselle, joka ei ole syntymästä asti osa ihmisen päänsisältöä ja ilmene fyysisenä ja henkisenä väkivaltana läheisiä kohtaan, vaan sellaiselle kakkostyypin narsismille, oikein kunnon itserakkaudelle, joka kehittyy elämän varrella ja jota ruokitaan omatoimisesti ulkopuolista vahvistusta hakemalla. Tällaisia amatöörinarsisteja on ollut aina, mutta ennen some-aikaa heitä oli huomattavasti helpompi sietää, sillä heidän kuunteleminen rajoittui lähinnä mm. mielipidepalstoille, vanhempainiltoihin ja taloyhtiön kokouksiin, jolloin välissä saattoi olla päiviä kestävä rauhanaika. Tänään he ovat läsnä joka päivä minne ikinä meneekin. Kännykkä kilahtaa merkiksi; joku laittoi sinulle facessa postia. "LUE TOI BLOGI!!!" huutaa kaveri raivoissaan. Toista kaveria sama juttu naurattaa. Twitterin syöte on täynnä jostain blogauksesta närkästyneitä tai sitä ylistäviä twiittejä. Pakkohan se on lukea, että tietää mistä tänään sauhutaan. Ja sitten hyvin suurella todennäköisyydellä närkästyttää itseäkin. Uutisia ei juuri tarvitse katsoa, sillä joku on varmasti kirjoittanut niistäkin blogiin, kärkevillä mielipiteillä maustettuna tietenkin. Näin uutisten viihdearvo on samalla taattu.

Blogit ovat esimerkiksi twitteriä ja facebookia parempia alustoja jakaa omia ajatuksiaan ja mielipiteitään laajemmassa mittakaavassa. Niiden käytössä vain mielikuvitus on rajana. On blogeja jotka perustuvat valokuviin, on videoblogeja, äärettömän tylsiä, kilometritolkulla sepustettuja talousblogeja joista ei saa mitään irti, ellei itse ole viidennen vuoden taloustieteenopiskelija, on harrastus- työ- äitiys- isyys- ja näin-minä-siivoan-blogeja. On blogeja blogeista. Pääasia on, että niissä ihmiset pääsevät jakamaan kaiken haluamansa ilman ulkopuolista sensuuria tai kritiikkiä. Valtavirrassa on kuitenkin vuosien aikana tapahtunut muutos. Blogit eivät enää kerro pääasiallisesti satunnaisista asioista jonkun elämästä, vaan pääsääntöisesti blogia lähdetään rakentamaan nykyään jonkin teeman ympärille. Tässä on tapahtunut vuosien aikana selkeää muutosta blogaajien keskuudessa. Somekoulu alkaa mennä vähitellen perille. Blogin käyttömahdollisuudet vaikuttamiseen on ymmärretty, ja niitä käytetäänkin monesti oman agendan ja ideologian ajamiseen. Tämä nostaa esille täysin uusia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, sillä kuka osaa ja haluaa käyttää blogia täysin puolueettomasti?

Blogeissa on mahdollista harjoittaa sensuuria laidasta laitaan. Kaiken voi jättää avoimeksi ja julkiseksi, tai kaiken itselle epämiellyttävän ja sopimattoman voi poistaa ja kommentoijia bannata ip:n perusteella. On siis blogaajan omissa käsissä, millaisen kuvan hän haluaa sen perusteella itsestään ja blogistaan antaa. Oman tekstin julkituominen netissä asettaa ihmisen aina arvostelun kohteeksi, eikä se ole aina kaunista. Laura Honkasalo sai kokea tämän jokin aika sitten tarttuessaan mungolife blogin kirjoitukseen ja kommentointiin sekä arvostellessaan, ihan asiallisesti, blogaajan näkemyksiä. Lopulta Honkasalo sai osakseen sellaisen viharöypyn mm. Mungolifen seuraajilta, että päätyi poistamaan oman kirjoituksensa. Tässä tulee esille blogien parhaan ja pahimmat puolet yhdessä paketissa. Mihin vetää asiallisen ja epäasillisen raja, miten vaikuttaa kommentointiin reilusti ja ennen kaikkea, miten hallita ja hillitä omia seuraajiaan? Joidenkin blogien seuraajat kun tuntuvat muodostaneen melkeinpä fanaattisen alamaisjoukon, joka on valmis hyökkäämään sokeasti kaikkea kritiikkiä kohtaan. Interneti anonyymius on luonut ajan kuluessa kokonaan uuden asteen sananvapaudelle, jota harjoitetaan huolella ja silmät puoliummessa. Mitä tämä sitten tekee blogaajan sielulle? Voiteleeko se sitä ja antaa oikeutuksen tunteen kaikkeen mitä voi lain rajoissa sanoa ja vähän enemmällekin? Vai herättääkö se näkemään myös oman blogosfäärin ulkopuolella olevat? Vai voiko koko sielun vain myydä, koska internetissähän sieluja voi rakentaa sitä mukaan kuin blogejakin.

-Heli Piippo